Sorsia, siipiä ja irtipäästämistä
Meillä kävi sorsavieraita.
Pariskunta kipitti terassille ja katseli ympärilleen kuin olisi ollut asuntonäyttö menossa. Hetken ehdin jo miettiä, että mitäs jos ne jäävät. Että entä jos joku aamu terassilta löytyy pesä.
Se ajatus oli samaan aikaan vähän huvittava ja vähän pelottava.
Mutta sitten mieleeni tuli toinen ajatus. Ehkä kaikkea kaunista ei ole tarkoitettu omistettavaksi.
Olen aina ollut lintuihminen. Ei niin, että vain pitäisin linnuista, vaan niin, että linnut ovat kulkeneet mukana elämässäni tavalla, joka on vaikuttanut moniin elämäni valintoihin. Sain ensimmäiset papukaijani 12-vuotiaana. Muistan jotain, mikä ehkä kertoo aika paljon siitä, millainen olin jo silloin.
Rakastin lintuja valtavasti, mutta samalla mietin, miten surullista se oikeastaan on:
Miten ne on erotettu lajitovereistaan.
Miten ne eivät saa lentää vapaana taivaalla.
Miten niiden elämä ei ole niiden oma.
Kannoin sisälläni ristiriitaa, jota en osannut vielä sanoittaa.
Aikuisena tein valintoja sen tunteen pohjalta. Viimeisimmät lintuni olivat rescue-lintuja. Ajattelin, että jos voin auttaa jo olemassa olevia lintuja, niin teen mieluummin niin.
Linnut olivat minulle kaikki. Ne vaikuttivat siihen, mihin muutin, matkustinko vai en ja millaisia ratkaisuja elämässäni tein. Moni asia kulki yhden kysymyksen kautta: "Entä linnut?"
Enkä koskaan kokenut sitä taakkana tai uhrauksena.
Sitten elämä teki sen, mitä elämä joskus tekee.
Tuli yllättäviä ja vaikeita käänteitä. Sellaisia, joihin ei voi varautua. Sellaisia, joihin ei voi vaikuttaa, vaikka haluaisi.
Jouduin luopumaan osasta lintujani, joille olin luvannut pitää huolta niiden elämän loppuun asti.
Muistan sen luopumisen hetken edelleen. En usko, että unohdan sitä päivää koskaan.
Kun valmistelin lintuja lähtöön, työnsin kaikki tunteet syrjään. Toimin kuin robotti, täysin sumussa. Ei ollut aikaa pysähtyä surun äärelle, vaan piti keskittyä siihen, että eläimet pääsisivät turvallisesti matkaan. Kun heitä tultiin hakemaan, en pystynyt jäämään paikalle. Jätin matkahäkit oven ulkopuolelle, jotta minun ei tarvitsisi kohdata lähtöhetkeä kasvotusten. Katsoin verhojen raosta, kun heidät kannettiin pois. Sitten romahdin. Muistan siitä hetkestä lähinnä sen itkun. Sen, miten jalat pettivät alta.
Seuraavana päivänä tyhjä lintuhuone särki sydämeni. Mutta vielä kipeämpää oli nähdä mieheni suru. Hän meni huoneeseen, pysähtyi katsomaan tyhjyyttä ja purskahti itkuun. Oman surun kantaminen oli jo raskasta. Kun näin hänenkin murtuvan, tuntui kuin viimeisetkin rippeet särkyneestä sydämestäni olisi revitty irti rinnasta.
Alkuperäisestä parvesta minulle jäi kaksi neitokakadua. Toinen heistä nukkui pois ennen muuttoamme vanhuuden ja sairauksien myötä. Toinen on täällä kanssani edelleen.
Mutta siitä luopumisesta jäi jälki, jota en ole vieläkään täysin käsitellyt. Vasta nyt ymmärrän paremmin niitä, jotka joutuvat luopumaan lemmikistään. Koska joskus elämä vie tilanteeseen, jossa mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta.
Huomaan kuitenkin, ettei rakkaus lintuja kohtaan koskaan kadonnut mihinkään.
Kun näen kotia tarvitsevan linnun, sydän nytkähtää edelleen. Huomaan miettiväni, voisinko auttaa. Tunnistan sen saman tunteen, joka on kulkenut mukanani lapsuudesta asti.
Olen kuitenkin tehnyt päätöksen. Tämä lintuharrastus päättyy tähän viimeiseen neitokakaduun.
Ja nyt, kun katson elämääni tästä kohdasta käsin, huomaan jotain yllättävää.
Minä kaipaan vapautta.
Sellaista, jossa voin lähteä ilman kuukausien suunnittelua. Sellaista, jossa mikään ei sido samalla tavalla. Sellaista, jossa voin mennä ja tulla vähän vapaammin.
Ja samaan aikaan se tuntuu haikealta. Koska rakastan eläimiä niin paljon.
Jo pikkutyttönä ajattelin, että olisi ihanaa, jos olisi luonnon omia lemmikkejä. Sellaisia, jotka elävät omaa elämäänsä, ja minä saisin olla osa sitä.
En omistaa.
Vaan kohdata.
Ja nyt huomaan eläväni keskellä jotain sellaista, mistä haaveilin jo silloin.
Asumme järven rannalla paikassa, joka tuntuu välillä edelleen hieman epätodelliselta. Meidän pihassamme käy sorsia. Ne pesivät jossain tuolla kaislikossa, tuovat poikasensa rantaan, jatkavat matkaa ja palaavat taas takaisin.
Kun näin ne ensimmäistä kertaa pihassa, sydämeen tulvi valtava riemu!
Kiitos, että olette täällä. Että juuri meidän pihamme on saanut olla pieni pysähdyspaikka teidän matkallanne.
Katson pieniä nurmikolla vipeltäviä poikasia, ja silmäni kostuvat onnesta ja syvästä kiitollisuudesta.
Ne eivät kuulu minulle. Mutta silti saan olla osa sitä kaikkea.
Joskus elämässä käy kummallisesti. Jokin paikka, tunnelma tai unelma alkaa elää mielessä kauan ennen kuin se on totta. Ei niin, että sitä tietoisesti tavoittelisi, vaan enemmänkin hiljaisena suuntana sydämessä. Ja sitten eräänä päivänä huomaa seisovansa keskellä maisemaa, joka tuntuu oudolla tavalla tutulta.
Rakkautta on myös osata päästää irti – ja silti rakastaa.
Nyt on ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni minun aikani lentää pesästä.
