Me tarvitsemme toisiamme, jotta voimme nähdä itsemme

Kun kirjoitin toukokuun lopussa kolmiosaisen tarinani päätökseen, yksi ajatus jäi mieleeni.

Me todella tarvitsemme toisiamme tässä maailmassa.

Olen miettinyt tuota lausetta paljon viime päivinä. Sitä, miten me ihmiset vaikutamme toisiimme jatkuvasti, usein paljon enemmän kuin itse edes ymmärrämme. Joskus yksi lause, yksi katse tai yksi aidosti nähty hetki voi muuttaa meissä jotain pysyvästi.

Me olemme toisillemme vähän kuin peilejä. Toisen ihmisen kautta voi joskus nähdä itsessään jotain sellaista, mitä ei yksin huomaisi lainkaan.

Minulle yksi tällainen hetki tapahtui jo nuorena kasvattilapsena.

Huomasin varhain, että olin luonteeltani ja tavaltani olla hyvin erilainen kuin muu perheeni. Meillä oli erilainen tapa tuntea ja katsoa maailmaa. Kannoin siitä pitkään hiljaista epävarmuutta. Sellaista tunnetta, että minussa oli jotain liikaa tai vähän vääränlaista.

Sitten eräänä päivänä isäni sanoi minulle jotain hyvin yksinkertaista:

"Eihän sun tarvitse olla samanlainen kuin muut. Saat olla juuri sellainen kuin olet."

Muistan edelleen sen tunteen kehossani. Kuin jokin olisi yhtäkkiä hellittänyt otteensa.

Tajusin ensimmäistä kertaa, ettei minun tarvitse yrittää mahtua kenenkään toisen tapaan olla ihminen. Minä saan olla juuri tällainen. Herkkä. Helposti innostuva. Rauhallinen tai äänekäs silloin, kun siltä tuntuu. Omanlaiseni.

On jotenkin lohdullista huomata, miten elämä myöhemmin kantaa takaisin niiden asioiden äärelle, joita joskus epäili itsessään.

Se sama puoli minussa, jota nuorempana yritin hillitä, onkin nykyään juuri se, josta saan usein kaikkein kauneinta palautetta. Ja samalla olen ymmärtänyt jotain tärkeää: meidän arvokkain puolemme ei useinkaan ole se, jolla yritämme sulautua joukkoon, vaan juuri se, mikä tekee meistä erilaisia.

Positiivisen psykologian opintojen myötä ymmärsin vähitellen, ettei omanlainen tapa tuntea maailmaa ollutkaan väärä. Kyse ei ole liiallisesta herkkyydestä tai siitä, että olisi jotenkin “liikaa”. Kyse on inhimillisestä tavasta kokea elämää syvästi.

Juuri siksi tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse jatkuvasti pienentää itseään. Ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse miettiä, onko liian herkkä, liian hiljainen, liian innostunut tai muuten vain vääränlainen.

Turvallisia ihmisiä, joiden seurassa oma hengityskin muuttuu kevyemmäksi.

Moni meistä kantaa mukanaan valtavasti lämpöä, herkkyyttä ja voimaa aivan huomaamattaan. Usein ne piirteet, joita itse yrittää piilotella tai vähätellä, ovatkin juuri niitä samoja asioita, jotka tekevät meistä muille rakkaita ja erityisiä.

Kaikkein merkityksellisimmät hetket syntyvät usein hyvin pienistä asioista. Siitä, että joku pysähtyy oikeasti kuuntelemaan tai huomaa sinussa jotain hyvää ja sanoo sen ääneen.

Joskus täysin ohimenevä kohtaaminen voi pysäyttää. Vieras ihminen saattaa sanoa jotain sellaista, mikä pelastaa koko loppupäivän.

Se vetää joka kerta nöyräksi ja muistuttaa siitä, miten valtava voima meillä on toisiimme. Emme aina tiedä, milloin olemme toiselle juuri se ihminen, jonka hän tarvitsi kohdatakseen sinä päivänä.

Siksi uskon, ettei meidän pitäisi säästellä hyvää palautetta tai kauniita sanoja niin paljon kuin usein teemme. Yksi pieni lause voi jäädä kantamaan ihmistä vuosiksi. Ja yhtä lailla yksi huolimattomasti sanottu lause voi jäädä satuttamaan paljon pidemmäksi aikaa kuin koskaan ymmärrämmekään.

Tiedätkö sen tunteen, kun mieleesi tulee salamannopeasti ajatus, että haluaisit sanoa toiselle jotain kaunista tai antaa kehun? Ja sitten se vain jää sanomatta.

Alat ehkä analysoida liikaa:

Kehtaanko sanoa?
Kuulostaako tämä hassulta?
Mitähän tuo toinen ajattelee?

Minäkin huomaan joskus syyllistyväni tähän ylianalysointiin. Ja se on sääli. Se voi pilata juuri sen täydellisen, aidon hetken sanoa toiselle jotain tärkeää.

Kun sellainen hetki tulee, pysähdy siihen.

Ja sano se.

Sama pätee pieniin tekoihin. Ehkä mieleesi vilahtaa arjen keskellä nopea ajatus:

Pitäisikö järjestää miehelle yllätyksenä ihana hierontasessio illalla?
Laittaa ystävälle kortti?
Viedä naapurille kukkia?

Ne ovat kauniita impulsseja, jotka syntyvät sekunneissa. Mutta liian usein annamme niiden jäädä vain ajatuksen tasolle leijumaan, kunnes ne unohtuvat.

Mitä jos pysäyttäisimmekin itsemme tietoisesti näissä hetkissä?

Mitä jos toimisimme?

Kun pohdin Flowlillaa tämän kaiken keskellä, huomaan yhä uudelleen palaavani saman ajatuksen äärelle. En halua rakentaa paikkaa, jossa pitää suorittaa paremmin elämää tai yrittää olla jatkuvasti valmis.

Päinvastoin.

Haluan rakentaa tilaa, jossa saa hengittää vähän syvemmin. Hidastaa. Naurahdella keskeneräisyydelleen. Luottaa omaan tunteeseen enemmän kuin jatkuvaan suorittamiseen.

Paikkaa, jossa ei tarvitse pienentää itseään mahtuakseen joukkoon.

Kukaan meistä ei näe itseään aivan kokonaan omin silmin.

Siksi joskus tarvitaan toinen ihminen muistuttamaan siitä, mikä meissä on kaunista, arvokasta ja ainutlaatuista.

Yksi elämän hienoimmista lahjoista on se, että voimme joskus olla toiselle juuri se ihminen, joka auttaa häntä näkemään itsensä uudessa valossa.

Loppujen lopuksi kaikkein suurin vapaus alkaa siitä, kun antaa itselleen luvan riisua muiden muotit harteiltaan. Kun astuu ulos muiden odotuksista ja uskaltaa vihdoin katsoa eteenpäin – valmiina näkymään juuri niin suurena, hassuna, herkkänä ja elävänä kuin oikeasti on.

Ehkä juuri siitä syntyy maailma, jossa meidän kaikkien on vähän helpompi hengittää.

Toivon, että Flowlilla voi olla sinulle yksi tällainen paikka – peili, joka muistuttaa lempeydestä ja siitä, että olet riittävä ja arvokas juuri tuollaisena kuin tänään olet.