Kun sydän löytää suunnan

Osa 3

Kun nyt katson kaikkea taaksepäin, ymmärrän, että se puhelu bussipysäkillä ei tullut tyhjään tilaan. Jokin minussa oli ollut liikkeessä jo pitkään. Merkityksellisyys oli alkanut hiljalleen kadota silloisesta työstäni. Se ei enää tuntunut aidosti omalta. Minä vain suoritin.

Vuonna 2021 tuli hetki, jolloin seinä tuli vastaan. Olin vuosien ajan ollut välillä sairauslomalla, välillä osa-aikaisena ja välillä sinnitellyt täysillä eteenpäin. Se oli jatkuvaa kuormituksen ja palautumisen vuorottelua, ja lopulta alkoi tuntua siltä, etten enää oikein pysynyt kasassa. Jossain kohtaa ymmärsin, että jos en itse pysähdy, mieli ja keho pysäyttävät minut ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Sen pysähdyksen myötä löytyi ADHD-diagnoosi, joka selitti niin paljon siitä, mitä olin kantanut mukanani ja ihmetellyt koko elämäni. Yhtäkkiä moni asia alkoi loksahtaa paikoilleen: voimakas kuormittuminen, aistiherkkyydet, jatkuva ylivireys ja tunne siitä, että elämä kulutti minua eri tavalla kuin monia muita. Samalla ymmärsin myös jotain muuta tärkeää. Olin yrittänyt selvitä ympäristössä, joka ei enää tuntunut minulle oikealta.

Samaan aikaan elämässä alkoi kuitenkin tapahtua myös jotain aivan toisenlaista. Kun olin sanonut kyllä ja lähtenyt mukaan Fitfarmille tsemppariksi, huomasin nopeasti, miten paljon se antoi minulle takaisin. Se ei ollut vain muiden kannustamista, vaan myös omaa kasvuani, uuden suunnan hahmottumista ja sitä ihanaa tunnetta, että sain jälleen käyttää omia vahvuuksiani. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä: sain olla minä.

Oli jotain todella vapauttavaa siinä, kun minuun alettiin uskoa. Kun joku sanoi ääneen, että “säkin pystyt tähän”, ja tarkoitti sitä oikeasti. Jutta kannusti minua monesti suoraan. Hän saattoi tehdä jotain sisältöä ja todeta aivan ohimennen, että hei, sähän voisit tehdä ihan tällaista samaa.

Siinä hetkessä olin samaan aikaan epätodellisen hämmentynyt ja syvästi liikuttunut. Että ihminen, jota itse ihailen suuresti, näkee minussa jotain sellaista potentiaalia, mitä en ollut vielä täysin itse uskaltanut nähdä. Aluksi se tuntui myös pelottavalta. Mutta mitä enemmän ympärilläni oli ihmisiä, jotka uskoivat minuun, sitä enemmän aloin hiljalleen uskoa myös itseeni. Nykyään huomaan jopa rakastavani sitä tunnetta, kun hyppään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Se tuntuu pelottavalta, jännittävältä ja samalla aivan uskomattoman siistiltä.

Noihin aikoihin minussa heräsi myös valtava halu oppia lisää ja kehittää itseäni vielä syvemmin. Lähetin viestin valmentajalleni Sonjalle, jonka kanssa olin tehnyt omaa muutosmatkaani jo useamman vuoden ajan. Kirjoitin hänelle:

”Tuo positiivinen psykologia tuntuu vetävän mua tosi vahvasti puoleensa. En osaa edes selittää sitä. Jotenkin vahva tunne, että jos lähden tähän, ajatukset kirkastuu siellä.”

Sonja vastasi minulle sanoilla, jotka jäivät sydämeeni:

”Luota tuohon sun tunteeseen.”

Nuo sanat lopettivat kaiken poukkoilun ja pähkäilyn. Ne muistuttivat minua siitä, että tämä suunta oli koko ajan tuntunut minusta kaikkein omimmalta ja tuonut parhaan fiiliksen. Se kirkasti saman tien sen suunnan, johon minun kuuluu lähteä.

Päätin luottaa omaan sisäiseen ääneen. Hain mukaan Joyllan positiivisen psykologian koulutukseen, ja siellä palaset alkoivat vähitellen asettua oikeille paikoilleen.

Koulutus oli täysin silmiä avaava – ei niinkään siksi, että olisin oppinut jotain täysin vierasta, vaan siksi, että moni asia sai vihdoin sanat ympärilleen. Tuntui kuin joku olisi vihdoin sanoittanut sen, mitä olin elänyt todeksi jo pitkään intuitiivisesti.

Sain selityksen sille, miksi tietyt tavat kohdata ihmisiä tuntuvat oikeilta, ja miksi toisten kannustaminen, kiitollisuus, hyvät teot ja vahvuuksien näkeminen ihmisissä koskettivat minua niin syvästi. Ja miksi merkityksellisyys syntyy usein juuri pienistä asioista.

Vähitellen aloin ymmärtää itsestäni jotain todella tärkeää. Olin pitkään ajatellut, että minun pitäisi olla vähän hillitympi, vähän rauhallisempi ja vähän vähemmän näkyvä. Mutta ehkä minussa ei ollutkaan mitään vialla. Ehkä olin vain yrittänyt liian pitkään mahtua muottiin, joka ei koskaan ollut minun kokoiseni.

Ehkä minun oli aika antaa itselleni lupa kasvaa ja näkyä juuri sellaisena kuin olen.

Ja silti kaikkein suurin muutos ei ollut mikään yksittäinen työ tai koulutus. Se oli tunne, joka alkoi vahvistua hiljalleen: että saan olla juuri se, joka olen.

Muistan edelleen yhden aamun erityisen kirkkaasti. Heräsin, ja oivallus tuli yhtäkkiä kokonaisena ja valtavan voimakkaana:

Rakas Lilla. Sä olet löytänyt sun elämäsi tarkoituksen.

Ja minä itkin.

En vain hetkeä tai yhtä iltaa, vaan useamman päivän. Kyyneleet vain valuivat yhä uudelleen, eivät surusta vaan jostain aivan muusta. Syvästä kiitollisuudesta, helpotuksesta ja siitä tunteesta, että jokin sisälläni oli vihdoin löytänyt paikkansa. Että kaikki ne vuodet, jolloin olin yrittänyt ymmärtää itseäni, olivat johtaneet minut tähän hetkeen.

Tänään saan tehdä asioita, jotka tuntuvat merkityksellisiltä. Saan ideoida, luoda, kirjoittaa ja toimia tsempparina tavalla, jota rakastan yli kaiken. Saan rakentaa Flowlillaa pala palalta ja tehdä asioita, jotka tuntuvat aidosti omilta.

Elämä on avannut eteeni myös yllättäviä ovia, kuten paikan SPPY:n (Suomen Positiivisen Psykologian Yhdistyksen) hallituksen varajäsenenä. Vielä hetkeä aiemmin olin vain haaveillut siitä, että haluaisin tehdä jotain merkityksellistä vapaaehtoistyötä, ja yhtäkkiä elämä toikin sen eteeni tavalla, jota en olisi koskaan osannut itse suunnitella.

Olen matkan varrella oppinut myös sen, että kun kohtaa ihmiset avoimesti ja aitona, se luo nopeasti vahvan ja kauniin yhteyden. Se on aivan valtavan suuri lahja, mutta herkkänä ihmisenä olen samalla opetellut suojelemaan omaa jaksamistani. On ollut tärkeää oppia vetämään lempeitä rajoja sille, milloin on aika antaa muille ja milloin on aika pitää huolta omasta rauhasta ja ladata akkuja.

Toivon koko sydämestäni, että pystyn nyt omalla toiminnallani tuomaan muille sitä samaa valoa ja uskoa, jota olen itse matkani varrella saanut osakseni.

Ja ehkä lopulta tämä kaikki kiteytyy siihen, mistä tämä kolmiosainen tarina oikeastaan alkoi.

Me todella tarvitsemme toisiamme tässä maailmassa.

Tarvitsemme ihmisiä, jotka näkevät meissä enemmän kuin me itse vielä näemme. Ihmisiä, jotka uskaltavat kannatella, rohkaista ja peilata takaisin valoa silloin, kun oma usko vielä horjuu.

Ja ehkä juuri silloin sydän löytää suunnan.

Kun lakkaa yrittämästä olla vähemmän sitä, mitä oikeasti on.

Onko elämäsi varrella ollut ihmisiä, jotka ovat nähneet sinussa jotain sellaista, mitä et itse vielä huomannut? Olisi ihana kuulla ajatuksiasi ja kokemuksiasi kommenteissa.