Unelma, joka lausuttiin ääneen
Osa 2
Joskus elämässä tapahtuu asioita, jotka tuntuvat jälkeenpäin melkeinpä liian uskomattomilta ollakseen totta – sellaisia hetkiä, joita ei olisi osannut suunnitella eikä ehkä edes uskaltaa toivoa.
Kun seisoin siellä Espoossa räntäsateessa, puhelin korvalla ja kyyneleet poskilla, yksi asia tuntui edelleen lähes epätodelliselta: se, kenen ääni puhelimesta kuului. Tarina ei nimittäin oikeastaan alkanut siitä puhelusta, vaan jo yli vuotta aiemmin, eräänä ihan tavallisena iltana viestitellessäni mieheni kanssa.
Mieheni teki tuolloin reissutyötä, ja viestittelimme paljon. Ehdotin, että leikittäisiin pientä kysymysleikkiä viesteillä: vuorotellen toinen kysyy ja toinen vastaa – sellaisia kysymyksiä, joita ei välttämättä muuten tulisi kysyttyä. En muista enää tarkalleen, missä olin, ehkä sohvalla viltin alla tai jo sängyssä nukkumaan menossa, mutta yksi kysymys jäi erityisesti mieleeni.
“Jos saisit tavata kenet tahansa maailmassa – kenet valitsisit?”
Mieheni vastasi nopeasti jonkun supersankarin. Minä en oikeastaan jäänyt edes miettimään. Nimi nousi esiin saman tien.
Jutta Larm.
Ja se oli juuri sama ihminen, joka nyt, vuotta myöhemmin, puhui minulle siinä bussipysäkillä luurin toisessa päässä.
En tietenkään ajatellut silloin viestiä kirjoittaessani, että mitään tällaista oikeasti tapahtuisi. Se oli vain vastaus leikkimieliseen kysymykseen, mutta siinä räntäsateessa muistin tuon viestin heti. Se tuntui melkein epätodelliselta – ja samaan aikaan jollain tavalla yllättävän loogiselta, kuin jokin ympyrä olisi sulkeutunut, vaikken ollut edes tiennyt piirtäväni sellaista.
Ehkä siksi olen aina ollut taipuvainen uskomaan siihen, että ajatuksilla ja unelmilla on enemmän voimaa kuin ymmärrämme. Moni suuri asia alkaa pienestä: ajatuksesta, joka on olemassa ensin vain mielessä.
Samalla kun ajatus tsemppariksi lähtemisestä tuntui syvällä sisimmässäni omalta ja oikealta, mukaan hiipi myös pelkoa. Kun bussi viimein kurvasi pysäkille, olin ihan pyörällä päästäni. Kotona juttelimme asiasta mieheni kanssa pitkään. Mietin, mitä tämä oikeasti tarkoittaisi – entä jos en osaakaan? Olin tottunut olemaan taustalla, tsemppaamassa muita hiljaa ja anonyymisti tekstien takaa. Ajatus esillä olemisesta tuntui vieraalta.
Mutta kaiken tämän keskellä yksi asia kaivertui sydämeni sopukoihin erityisen vahvasti.
Mieheni usko minuun tuntui horjumattomalta.
Siinä missä itse epäröin ja pyörittelin mielessäni kaikkia mahdollisia “entä jos” -ajatuksia, hän ei nähnyt niitä esteinä. Hän näki minussa jotain sellaista, mitä en itse vielä täysin nähnyt. Hänen mielestään minun pitäisi vain rohkeasti hypätä mukaan ja katsoa, mihin tämä tie veisi.
Se tuntui pysäyttävältä.
Olin aiemmissa vaiheissa elämääni kokenut myös toisenlaista: sitä, että toinen yrittää varovasti hillitä tai pienentää. Ja siksi tämä tuntui niin erilaiselta. Se, että joku katsoo sinua niin, että näkee sinussa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia, on yksi kauneimmista ja voimakkaimmista asioista, joita ihminen voi toiselle antaa.
Se sai minut näkemään itseni hetken hänen silmiensä kautta. Miettimään, voisiko minussa oikeasti olla jotain sellaista, mitä en itse ole vielä uskaltanut nähdä?
Lopulta yksi ajatus nousi kaikkein vahvimpana esiin: kuinka paljon tämä jäisi minua vaivaamaan, jos sanoisin ei? Kuinka usein palaisinkaan myöhemmin tähän hetkeen miettimään, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisin uskaltanut tarttua käteen, joka minulle ojennettiin?
Se ajatus oli lopulta voimakkaampi kuin yksikään pelko. Sisälleni tuli lämmin ja rauhallinen tunne – sellaista hiljaista varmuutta, jota ei tarvinnut selittää. Tiesin olevani oikeassa paikassa.
Sanoin kyllä. Olin valmis menemään mukaan koko sydämelläni ja katsomaan, mihin tämä tie vie.
Me todella tarvitsemme toinen toistamme tässä maailmassa.
Tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, jotka muistuttavat meitä siitä, mihin kaikkeen voimme kasvaa silloinkin, kun oma usko vielä horjuu. Peilaajia, jotka näkevät meissä valoa silloinkin, kun emme itse vielä näe sitä täysin.
Tarina huipentuu päätösosassa 29.5. – Kun sydän löytää suunnan.
