Lempeyttä, rakennetta – ja joskus se kuuluisa potku perseelle

Hyvinvointiin ja muutokseen liittyvä puhe jakautuu usein kahteen leiriin.
Toisessa korostetaan lempeyttä, hyväksyntää ja armollisuutta.
Toisessa puhutaan kurista, rutiineista ja itsensä johtamisesta.

Minulle todellinen muutos ei asu kummassakaan ääripäässä.

Se elää niiden välissä.

Olen itse elänyt molemmat puolet.

Hetket, jolloin olen yrittänyt puskea itseäni eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla – ja uupunut.

Ja toisaalta ne vaiheet, jolloin olen ollut niin lempeä itselleni, että kaikki liike on pysähtynyt.

Jossain vaiheessa ymmärsin: kyse ei ole siitä, valitseeko lempeyden tai kurin.
Vaan siitä, miten ne saadaan kulkemaan käsi kädessä.

Kun puhun kurista, en tarkoita kovuutta, piiskaamista tai itsensä mitätöintiä.
Tarkoitan rakennetta, sitoutumista ja lempeää päättäväisyyttä – sitä, että pysyy omalla puolellaan myös silloin, kun motivaatio aaltoilee.

Psykologi Kristin Neff, itsemyötätunnon uranuurtaja, on sanonut, että sen sijaan että ottaisimme itseämme niskasta kiinni, voisimme opetella ottamaan itseämme kädestä kiinni.

Tämä ajatus on jäänyt minuun syvästi.

Koska kädestä kiinni pitäminen ei tarkoita periksi antamista.
Se tarkoittaa, että jatkat matkaa – mutta tavalla, joka ei riko sinua sisältäpäin.

Ja silti.
Sanotaan tämä ääneen.

Joskus tarvitaan myös se potku perseelle.

Ei itseä vastaan, vaan itseä varten.
Pieni muistutus siitä, miksi aloitit.
Pieni liike silloin, kun tekisi mieli jäädä paikoilleen.

Motivaatio ei pysy mukana koko matkaa – ja se on täysin normaalia.
Pitkissä muutosprosesseissa tulee päiviä, jolloin fiilis ei kanna.
Silloin ei aina auta inspiroiva lause tai täydellinen mielentila.
Silloin auttaa se, että olet aiemmin tehnyt itsesi kanssa sopimuksen:
minä pidän sinusta huolta, vaikka tänään ei huvita.

Juuri tässä kohtaa syntyy tasapaino.
Lempeys, joka ei jätä sinua yksin.
Rakenne, joka ei tukahduta.

Ja usein, huomaamatta, näihin hetkiin alkaa ilmestyä jotakin muuta.

Keskittymistä.
Uppoutumista.
Tunnetta siitä, että tämä tekeminen on juuri sopivan haastavaa ja merkityksellistä.

Ehkä juuri tällaisissa hetkissä – kun tekeminen tuntuu omalta ja vastus sopivalta – syntyy niitä flow-hetkiä, joita niin moni muutosmatkallaan etsii.

Ei pakottamalla.
Ei pelkällä armollisuudella.
Vaan yhdistämällä molemmat.

Jos olet muutoksen keskellä, haluan sanoa tämän:
Sinun ei tarvitse olla koko ajan innostunut.
Mutta sinun ei myöskään tarvitse olla ankara.

Riittää, että kuljet eteenpäin käsi kädessä itsesi kanssa.