Kun joku näkee sinussa jotain

Osa 1

Joskus uusi suunta ei ala suuresta suunnitelmasta tai tietoisesta päätöksestä kääntää sivua. Se alkaa hiljaa, melkein huomaamatta – siitä, että joku toinen näkee sinussa jotain sellaista, mitä et itse vielä osaa kohdata. Ja usein se tapahtuu juuri siinä kohtaa elämää, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Minun tarinani alkoi Fitfarmin valmennusfoorumilta. Kirjoitin sinne elämästäni: tavallisesta arjesta, vaihdevuosista, painonpudotuksesta ja myös niistä onnistumisista, joita matka toi tullessaan. Olin lähtenyt mukaan, koska olin kadottanut yhteyden itseeni ja halusin löytää takaisin kotiin, omaan kehooni.

Huomasin nopeasti, että samat vaiheet toistuivat monilla muillakin: epävarmuus, innostus, takapakit ja uudet oivallukset. Kirjoittelin silloin tällöin omista kokemuksistani ja siitä, mitä olin matkan varrella oppinut – ja yritin rohkaista muitakin jatkamaan eteenpäin. Kirjoitin suoraan sydämestäni niistä hetkistä, kun kaikki tuntui helpolta, ja niistä syvistä vesistä, kun teki mieli luovuttaa.

Foorumilla olimme kaikki vertaisina. Halusin vain ojentaa käteni tekstien muodossa ja sanoa muille, ettette ole yksin. En kirjoittanut tullakseni huomatuksi. Kirjoitin, koska halusin auttaa.

Eräänä päivänä sain viestin, joka pysäytti minut hetkeksi. Minua pyydettiin olemaan yhteydessä valmennuksen infoon.

Ensimmäinen ajatukseni oli rehellisesti sanottuna: Apua… olenkohan tehnyt jotain väärin?

Sellainen pieni epävarmuus ehti käydä mielessä. En oikeastaan kokenut kirjoittaneeni mitenkään erityisen paljon – enkä mitään sellaista, mikä olisi erottunut muiden teksteistä. Mietin jo, olinko jossain kohtaa sanonut jotain väärin tai ylittänyt jonkin näkymättömän rajan.

Laitoin viestin infoon, ja pian sain vastauksen. Minulta kysyttiin, olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan tsemppariksi Fitfarmin valmennukseen.

Muistan, että vastasin jotain – en enää tarkalleen mitä. Olin siinä kohtaa jo aika vahvassa tunnekuohussa, eikä ollut vielä täysin selvää, mitä tsempparina oleminen käytännössä tarkoittaisi. Sovimme, että palataan asiaan puhelimitse myöhemmin.

Kerroin tilanteesta myös ystävälleni. Hän katsoi minua ja sanoi:
“Vihdoinkin sut löydettiin.”

Ne sanat pysäyttivät, sillä siinä hetkessä tajusin, miten sokeita voimme olla omalle valollemme. Me saatamme kulkea vuosia näkemättä itseämme selvästi, kun taas joku toinen huomaa meissä jotain, mikä vasta odottaa lupaa tulla esiin.

Sitten puhelu tuli.

Seisoin Espoossa bussipysäkillä. Sää oli harmaa ja satoi räntää – juuri sellainen päivä, jona tekisi mieli vain vetää huppu syvemmälle päähän. Räntä piiskasi kasvoja, ja yritin samalla tarkkailla horisontissa näkyvää bussia.

Puhelin soi – se oli Jutta Larm, Fitfarmin perustaja.

En muista puhelusta paljoakaan. Muistan vain sen äänen ja ne sanat, ja sen, miten itku alkoi nousta syvältä rinnasta. Se oli sellaista itkua, joka syntyy, kun tulee nähdyksi juuri sellaisena kuin on. Seisoin siinä räntäsateessa, ihmisten keskellä, kyyneleet valuen pitkin poskia. Se oli yhtä aikaa täysin absurdi ja uskomattoman kaunis hetki.

En silloin vielä tiennyt, miten paljon tuo puhelu tulisi elämääni muuttamaan.

Mutta kaikkein erikoisinta on tämä: tarina ei alkanut siitä puhelusta. Se oli alkanut jo paljon aiemmin.

Siitä lisää seuraavassa osassa.

Tarina on kolmiosainen. Seuraava osa julkaistaan 15.5., ja päätösosa 29.5.